Kuukausi: helmikuu 2016

Seija Lähteenmäki

Essee pastoraalikurssia varten, lähteinä: Kirkon kasvatuksen linjaus -esite: Meidän kirkko – Kasvamme yhdessä ja Kirkkona monikulttuurisessa yhteiskunnassa – tulevaisuusselonteko.

KASTETUILLEKO VAIN?

Kirkon kasvatuksen linjaus – Meidän kirkko – esite kertoo kirkollamme olevan neljä perustehtävää: kasvatus, julistus, lähetys ja palvelu ja esittää niiden toteutuvan kaikessa seurakunnan elämässä ja toiminnassa. Tähän esseeni alkuun esitän rohkean erimielisyyteni tähän asiaan. Jo esite sinänsä kumoaa itse itseään. Esitän seuraavassa perustelut tälle voimakkaalle kannanotolle.
Pienessä maalaisseurakunnassa jossa asun, eli käyn yöni nukkumassa, on yli 5 % asukkaista maahanmuuttaneita. Useimmat ovat Virosta, moni heistä Itä-Viron venäläisiä. On myös puolalaisia, venäläisiä, valkovenäläisiä ja ukrainalaisia. Heissä on ortodokseja, katolisia, babtisteja, osa on luterilaisia, mutta suuri osa heistä on Neuvostoliitossa kasvaneita, uskonnottoman kasvatuksen saaneita.

Ylläpidämme mieheni kanssa vapaaehtoistyönä yhteisöllistä kohtauspaikkaa, jossa toimii muun muassa perhekahvila ja kirpputori. Näiden kautta kohtaamme maahanmuuttaneita, eri ikäluokkien edustajia. Kysynkin nyt, että koska kirkon kasvatuksen linjaus on esitteen mukaan kohdistettu pelkästään kastetuille, miten voi lähetystyö toteutua kaikessa seurakunnan elämässä.

Jos kysyisimme perhekahvilaan tulevalta kastepassia, tai keskustelussa Viron venäläisen uskonnottoman kanssa alkaisimme tivata, että kai hänet on pienenä kastettu, eipä meillä näitä poloisia kävisi. Mikä tekee kirkon kasvatuksen linjauksen mukaan kastetun julkisyntisen pakanan tärkeämmäksi kasvatuksen ja julistuksen kohteeksi, kuin henkilön, jolta on lapsena evätty kasteen lisäksi kaikki kristillinen opetus?

KIRKON MISSIO KOTISEURAKUNNASSA

Näen seurakunnan osana kuntaa. Commuunio ja kommun – kunta. Molempia kuvaa jollakin lailla sanat yhteys ja yhteisöllisyys. Ne ovat niiden elämän välttämätön voimavirta. Erityisesti näinä taloudellisesti ankeina aikoina, tulisi yhteisöllisyys löytää uudelleen.

Yhteisöllisyys, joka luo mielekkyyttä, antaen elämään sisältöä. Jokainen voi löytää oman paikkansa elämässä, osana yhteisöä, antaen omat vioimavaransa yhteiseen käyttöön, lähimmäispalveluun.

Kun avaamme silmämme, ja näemme mitä ympärillämme tapahtuu, näemme yksinäiset vanhukset, jotka tarvitsisivat toista ihmistä. Näemme eroperheet, vanhempien uupumuksen ja lasten pahan olon. Emme yksin kykene tähän kaikkeen vastaamaan, siksi tarvitsemmekin yhteisöllisyyttä. Tarvitsemme matalan kynnyksen paikkoja, joissa ei kysytä uskonopinkappaleita, eikä mitään muutakaan vaikeita kysymyksiä, vaan jossa kysytään, että otatko kahvia? Tilanteet ja keskustelut, jotka syntyvät, tuovat esirukouksen mieltä näiden henkilöiden ja heidän asioittensa puolesta. Näin tuntemattomat, vierasmaalaisetkin saatetaan Jumalan eteen rukouksessa.

Maahanmuuttajiin on hyvä tutustua. Kun tutustumme heihin ja he alkavat käydä yhteisöllisessä kohtaamispaikassamme, muutkin kävijät tutustuvat heihin, ja heistä tuleekin yhtäkkiä ”meikäläisiä”. Samoja ihmisiähän me pohjimmiltaan kaikki olemme.

Köyhyys ja syrjäytyminen ovat monen kohtalona yhteiskunnassamme. Köyhyys vie itsetunnon ja itsearvostuksen. Mietteissä ovat taloudelliset huolet ja niistä selviäminen. Toisaalta yhteiskunta joutuu jatkuvasti ottamaan velkaa selvitäkseen sosiaalikustannuksien tuomasta haasteesta. Meillä on jopa liian hyvä sosiaaliturva bruttokansantuotteeseemme nähden.

Työttömyys on kasvanut ja on esitetty erilaisia vaihtoehtoja työllisyyden parantamiseen. Uuteen hallitukseen kohdistetaan suuria odotuksia. Monet ongelmat maassamme eivät ole poliittisia. On olemassa arvovalintoja, vääriä tottumuksia ratkoa ongelmia ja sokeutta ja kyvyttömyyttä tarttua epäkohtiin. Joka tapauksessa Jeesuksen kertomus laupiaasta samarialaisesta ei ole menettänyt uskottavuuttaan. Se on edelleen ajankohtainen; kuka haluaa liata kätensä? Kuka astuu esiin ja sanoo: ”minä”?

Kirkko askaroi liikaa uskonopillisissa kysymyksissä ja virkakysymyksissä. Yleensäkin kirkolla on aivan liian paljon puhetta ja linjauksia ja strategioita. Luulen, että laupias samarialainen ei ymmärtänyt näistä mitään, hän vain näki ihmisen epätoivoisen tilan ja astui vierelle. Samarialaistakaan tuskin oli kastettu.
Aasiasta ja afrikasta on menossa ja tulossa valtava pakolaisryntäys eurooppaan. Mutta me emme halua heitä. Aasiasta paetaan Isiksen raakuuksia ja julmuutta. Sotaa ja julmuuksia paetaan myös Afrikasta, mutta myös kuivuutta ja nälkää. Me emme halua heitä. Isiksen hirmuteot ovat vaikuttaneet Lähi-Idän, Aasian ja Afrikan islamilaisissa valtioissa ennennäkemätöntä kääntymistä kristinuskoon. Puhutaan valtavasta herätyksestä. Me emme halua herätystä. Kunhan kaikki pysyy niin kuin ennenkin. Me pelkäämme heitä, sillä he ovat erilaisia kuin me. Meillä on ennekkoluulomme ja muukalaisvihamme, vihapuheemme. Mikä on ihmisen arvo? Sen pakolaisen, äidin tyttären, mummon, joka hukkui Välimereen, kun liian täyteen lastattu laiva kaatui? Miksi se ei kosketa meitä? Olemmeko eri rotua? Eri uskoa? Katso ihmistä!

Aikakaudesta toiseen
ihminen on ruumiillinen olento,
jolla on nälkä ja jano, joka tarvitsee
kodin ja yhteyden muihin ihmisiin,
joka pelkää tuhoutumista ja
jolla on tarve tulla hyväksytyksi ja
rakastetuksi. Pysyvää on myös se,
että ihminen etsii vastauksia
elämän perimmäisiin kysymyksiin oikeasta ja väärästä,
olemassaolon tarkoituksesta ja siitä, kuka hän on.
(Kirkkona monikulttuurisessa yhteiskunnassa)

Maahanmuutajat joutuvat vieraan kielen keskelle. Kieli merkitsee ihmiselle monimuotoista kulttuurista taustaa. Kielen rakenteet edustavat isien uskoa ja ajattelua. Se on merkittävä identiteettikysymys. Vieraan kielen keskellä koetaan helposti vierautta. Kristillinen vieraanvaraisuus kutsuu vieraita kotiinsa. Jos ei kotiinsa asti, niin edes yhteisölliseen kohtaamispaikkaan. On tärkeää kokea tulleensa hyväksytyksi, vaikka ei osaakaan puhua täydellisesti maan kieltä. Vieraantumisen ja sisäänpäin kääntymisen ehkäisemiseksi on hyvä tutustua toiseen, osoittaa kiinnostusta.

Yhteisöllisyys, eri ikäisten ja taustaisten, vanhusten ja lasten yhteinen kohtaaminen toimii myös kristillisen kasvattamisen välineenä. Vanhukset saavat tulla yhteen. Heitä on monenlaisia, on kehitysvammaisia, työn runtelemia, sokeita, huonokuuloisia, alkoholin kurjistuttamia. Samassa porukassa huonoa suomea puhuvia virolaisia, koululaisia suoraan koulusta tulleet kaakaolle. Pullat saadaan lahjoituksena leipomosta (myymättä jääneet) ja kahvit kauppiaalta (pehmenneet paketit). Tämä ei ole ainoastaan mahdollista, vaan toivottavaa.

Kohtauspaikassa etsitään jokaiselle jotakin sopivaa puuhaa. Yksi on hyvä maalaamaan ”plakaatteja”, toinen keittää hyvää kahvia. Humanitäärinen avustaminen on yhdistetty toimintaan niin, että työkokeilussa ja tukityöllistettynä olevat voivat osallistua vaatteiden lajitteluun ja kirpputorimyyntiin. Ompelukoneella korjataan yksineläjien vaatteita ja kangaspuilla kudotaan ylijäämäkankaista mattoja Romanien romaaneille, avustuskuormaan. Työllistettyjen ja vapaaehtoisten talkooporukka lähtee auttamaan pihatöissä sen tarpeessa olevaa.

Jäykkien periaatteiden
ohjaamien käytäntöjen
sijaan on etsittävä yhteyttä,
vuorovaikutusta ja keskinäisen
ymmärryksen kasvamista.
(Kirkkona monikulttuurisessa yhteiskunnassa)

Minä olen tällaisessa työssä vapaaehtoistyöntekijänä. Siihen uppoaa melkoinen osa vapaa-aikaani, mutta se on palkitsevaa. Jos ajattelen papin työtäni toisessa seurakunnassa, en ole vielä löytänyt tapaa tuoda tätä yhteisöllisyyttä sinne. Sitä ei voi tehdä virkatyönä. Se on noussut ruohonjuuritasolta, niin kuin Eteläisen pallonpuoliskon monet vastaavat perusyhteisöt. Moniosaamista tarvitaan tällaisessa työssä, mutta myös sitoutumista. Tällainen liike syntyy kirkosta vieraantuneisuuden ja taloudellisissa vaikeuksissa kamppailevan yhteiskunnan jättämään ”markkinarakoon”.

Jumala on rakkaus
ja kehottaa ihmisiä rakastamaan toisiaan.
Kristillinen vieraanvaraisuus on pohjimmiltaan
Jumalan vieraanvaraisuutta.
Evankeliumi ohjaa näkemään ihmiset tasavertaisina.
Yksi ei ole isäntä ja toinen vieras.
Kaikki saavat nauttia Jumalan vieraanvaraisuudesta,
joka yhdistää ihmiset toisiinsa.
Kristillisen vieraanvaraisuuden tulee poistaa vierautta ja
johtaa kohti yhdenvertaisuutta ja kumppanuutta –
kirjaimellisesti kohti yhteisen leivän jakamista
(Kirkkona monikulttuurisessa yhteiskunnassa)

Efraim ja Rachel Naggari kertoivat työstään Israelissa.

Elämän puolesta -työ Israelissa

Israelissa Elämän Puolesta työ tunnetaan nimellä Be’ad Chaim. Se  on vuonna 1988 rekisteröity israelilainen järjestö, jonka tavoitteena on suojella äitejä ja heidän syntymättömiä lapsiaan. Järjestöllä on toimistoja ja päivystyspalvelunumeroita kautta koko Israelin. Kaikki naiset ovat oikeutettuja saamaan apuamme kansallisuuteen tai uskonnolliseen vakaumukseen katsomatta.