Suomen kristillinen varhaishistoria ja kuningasaika, vol. 2.
Kirjoitin joulukuussa 2007 artikkelin ”Suomen kristillinen varhaishistoria ja kuningasaika”, ja se jopa julkaistiin mm. Oulun yliopiston historian opiskelijoiden killan lehdessä (Praavda-Tottuus, 1/2008 Keskiaika). täydensin sitä vastattain, ja ajattelin aiheen mielenkiintoisuuden takia, että on syytä pistää se uudestaan täydennettynä tähän:
Suomen kristillinen varhaishistoria ja kuningasaika
Sain käsiini Turun yliopiston arkeologian emeritusprofessori Unto Salon kirjan Risti ja Rauta vuodelta 2004, sekä hänen artikkelinsa Faravidin retket ja Satakunnan organisoituminen rautakaudella(Faravid, osa 27, Pohjois-Suomen historiallisen yhdistyksen vuosikirja 2003). Lainaan aiheeseen liittyen myös muutaman muun tutkijan (Linna, Pöllänen ja Lappalainen) tekemiä tutkimuksia ja koosteartikkeleita, ja omaa proseminaaritutkimustani ”Suomalaiset muinaiskuninkaat lähteiden valossa” (Oulun YO, Hum. tdk. 2004). Nojaan arkeologisissa viittauksissa lähinnä Suomen historian pikkujättiläiseen, ja Salon artikkeleihin, sillä hän tällä hetkellä elävistä tutkijoista ja asiantuntijoista tuntee käsittääkseni parhaiten Suomen rautakauden ja pronssikauden arkeologian. DNA-tutkimusten osalta lähteinäni on myös Kalevi Wiikin ”Suomalaisten juuret”. [Disclaimer: Tämä ei ole vertaisarvioitu akateeminen artikkeli, ja esitän myös omia hypoteesejani].
Suomi – Kristillinen maa jo ennen ristiretkiä
Näyttää erittäin vahvasti siltä, että käsitys jonka mukaan kristinuskon ja kulttuurin olisivat maahamme tuoneet ruotsalaiset, ei pidä uudemman tutkimuksen mukaan lainkaan paikkaansa. Kristinuskon kannalta merkille pantavaa on, että jo 900-luvun alussa, noin pari sataa vuotta ennen väitettyä ensimmäistä ristiretkeä, noin 12% varsinais-suomalaisista oli arkeologian valossa kristittyjä, ja ilman miekkalähetystä (Suomen Historian Pikkujättiläinen 2004). On arveltu, että 1100-luvulla, siis väitetyn ensimmäisen ristiretken aikaan, Varsinais-Suomi ja Satakunta olisivat olleet jo pääosin kristittyä aluetta.
Emeritusprofessori Unto Salon mukaan kristinuskon historia Suomessa on vieläkin varhaisempaa perua. Arkeologian valossa kristinusko tuli Suomeen ennen Ruotsia. Ensimmäiset merkittävämmät arkeologiset merkit kristinuskosta Suomessa ovat 500-luvulta alkaen, ja ne ovat bysanttilaista alkuperää. Ensimmäiset merkit kristinuskosta Ruotsissa ovat vasta 600-luvulta, ja nekin bysanttilaista alkuperää. Kristinusko siis tuli idästä ja rantautui ensin Suomeen ja vasta myöhemmin Ruotsiin.
Salon mukaan kristinusko rantautui Kalantiin ja Satakunnan ydinalueille viimeistään 500-luvun lopulla, ja 600-luvun loppuun mennessä koko Satakunta, Kalanti, ja Etelä-Pohjanmaan rannikko sekä Lounais-Suomi olivat jo jossain määrin kristinuskon piirissä olevaa aluetta. Hämeeseen ja Karjalaan kristinusko levisi nykyisin vallitsevan käsityksen mukaan 800-luvulla, ja sielläkin se oli itäistä perua. Merkittävintä maamme kristillisen historian kannalta kuitenkin on, että bysanttilaisperäinen kristinusko oli 800-luvun loppuun mennessä levinnyt ja tunnettu koko suomalaisalueella, ja vanhaslaavilaisten kirkollisten lainasanojen, kuten suntio, pappi, Raamattu ja risti, perusteella Suomessa on ollut myös seurakuntia.
Suntio tulee muinais-venäjän tuomaria merkitsevästä sanasta. Tuohon aikaan ”sodija”:n tehtävä ei suinkaan ollut ”seurakuntapalvelija”, vaan hän vastasi seurakunnan hallinnosta ja järjestyksestä, kun papit taas vastasivat hengellisestä toiminnasta. Unto Salon mukaan on arkeologisten esinelöytöjen perusteella on todennäköistä, että maassamme on ollut myös seurakuntia ja kirkkoja. Hän arvelee, että niiltä paikoilta Suomessa, jossa nimi kirkko-esiintyy paikannimessä, mutta joissa ei ruotsalaisvallan aikana eikä myöhemminkään ole tiettävästi kirkkoja ollut, voitaisiin ehkä löytää näiden varhaisten bysanttilaisten puukirkkojen jäänteitä (Yhdet mielenkiintoisimmista tällaisista paikoista ovat mielestäni Ruokolahden Kirkkomäki ja Luostarimäki, joissa ei ruotsalaisella eikä myöhemmällä ajalla tiedetä olleen moisia rakennuksia).
Tähän vielä ote Risti ja Rauta -teoksen esipuheesta, liittyen ensimmäiseen ruotsalaisten ristiretkeen Suomeen:
”Käännytys oli kuitenkin aseellisen hyökkäyksen kaunis kristillinen verho, sillä suomalaiset olivat puoliksi kristittyjä jo vanhastaan. Kalmistojen kristilliset korut ja muinaisvenäjästä omaksutut kristinuskon perustermit osoittavat, että kristinusko tunnettiin yleisesti koko suomalaisalueella, joskin vanhoihin uskomuksiin yhdistyneenä [Oma huomatus: Ortodoksia on sallivampaa kansanuskomuksia kohtaan kuin katolisuus tai luterilaisuus, uhrattiinhan Itä-Karjalassa härkiä praasniekan yhteydessä vielä 1800-luvullakin]. Se oli johtanut ilmeisesti kristillisiin sukuihin ja muihin yhteisöihin. Mutta Suomen varhainen kristillisyys oli ortodoksialkuista eikä Rooman kannalta juuri pakanuutta parempaa, poikkeuksena Kalannin seutu, joka lienee liittynyt Rooman kirkkoon jo 1000-luvunjälkipuolella.”
Rautakautiset kuninkaat ja Suomen kuningasaika
Vanhojen kronikoiden ja saagojen mukaan Suomessa oli päällikkö-kuninkaita ja järjestäytyneitä heimovaltioita ennen ruotsalaisten tuloa. Suomen heimokuningasaika alkoi ilmeisesti merovingi-ajalla 500-luvun lopulla. Tuolloin Suomessa alkoi arkeologian kannalta hyvin vauras ja rauhallinen aika ja kauppayhteydet olivat vilkkaat niin itään, etelään kuin länteenkin. Merkittävää on, että 500-luvun hautalöytöjen perusteella ainakin rikkaamman kansanosan elämä Suomessa oli tuohon aikaan vauraampaa kuin samaan aikaan Ruotsissa.
Heimokuningasaika alkoi Lounais-Suomesta. Unto Salon mukaan nimi ’Satakunta’ tulee sotilaallisesta organisoitumisesta. Salon arvion mukaan Satakunnan ja Kalannin alue oli 600-luvulta eteenpäin jaettu Keski-Euroopasta levinneen organisoitumismallin mukaisesti kahteentoista ’Satakuntaan’ (”Huntari” tai ”Hundrare”). Kalanti oli jaettu neljään, ja muu maa eli Vakka-Suomi, Pohjois-Häme sekä Etelä-Pohjanmaa kahdeksaan ’satakuntaan’.
Jokaisen satakunnan piti varustaa 100 tai 120 miestä sotaan kuninkaan (heimopäällikkö) niin vaatiessa tai vihollisen uhatessa. Salon mukaan tämä Kalannin ja vanhan Satakunnan alueen sotilaallinen ja hallinnollinen organisoituminen ja käytännössä siis keskitetymmän hallinnon eli heimo-kuningaskunnan perustaminen ajoittuu arkeologian valossa 600-luvun alkuun. Omata mielestäni on mahdollista, että ehkä jopa jo 500-luvun lopulle. Tämä heimokuningasaika jatkui arkeologian valossa ainakin 900-luvun lopulle.
Koko viikinkiaikana skandinaavit riehuivat ja valloittivat maita ja mantuja niin idässä kuin lännessä, mutta eivät koskaan perustaneet Suomeen siirtokuntia (ennen 1000-luvun loppua), eivätkä pystyneet valloittamaan maata. Suomen rannoille ei pystytty tekemään kuin satunnaisia sota- ja ryöstöretkiä, mutta ei kunnon ekspansiota. Näin siksi, että 500-luvulta aina 900-luvun lopulle asti koko Länsi-Suomen rannikko, ja jokivarret aina Hankoniemeltä Etelä-Pohjanmaalle, oli organisoitu alueen maakuntien yhteisen puolustusjärjestelmän alle vartiopaikkoineen, varoituskokkoineen ja linnaketjuineen. Satakunta-järjestelmän sekä laajan puolustusjärjestelmän olemassaolo edellyttää koordinoitua hallintoa, ja vanhastaan pohjoiseurooppalaisen perinteen mukaisesti vähintään väljää heimokuningasvaltaa.
Norjalaisten ja Islantilaisten Saagojen mukaan nykyisen Suomen alueella oli tuohon aikaan kuningaskunta nimetä Kainuu eli Kvenaland ( joka myöhemmissä saagoissa tunnettiin myös nimellä Suomi eli Finnland). Nimi ’kainu’ on varhais-germaanista perua merkitsee alavaa, merestä noussutta maata, viitaten Pohjanlahden rannikko-alueeseen. Satakunta-organisaation piiriin kuului Unto Salon mukaan koko vanha Satakunta (Kokemäenkartanon lääni) sisältäen Kalannin, nykyisen Pohjois-Hämeen ja valtaosan nykyistä Etelä-Pohjanmaata. Tämän Kainuun alueen kulttuurinen ydin 500-luvun lopulta alkaen oli Kalanti, jonka vanha nimi, Kainland eli Kainuland, tunnettiin ja muistettiin vielä 1500-luvulla (Agricola). Ilmeisesti Kokemäki oli jonkinlainen alueen keskuspaikka. Nimi Kainuu siirtyi myöhemmin 800-luvulla Tornionjoen laaksoon ja Länsi-Pohjaan. Nykyinen Kainuu oli lähinnä vanhan kainulaisen eränautinta-alueen itärajaa.
Skandisaagoissa Suomea kutsutaan Jotunheimiksi, Jotunien maaksi. Nimi tulee siitä, että saagojen mukaan ensimmäinen ja Kainuun kuningas on nimeltään Fornjót eli ”Vanha-Jotuni”. Orkney-saarten jaarlien saagassa mainitaan 900-luvun paikkeilla elänyt historiallinen henkilö, jaarli Rongvald. Tästä taaksepäin laskien saagassa mainittuja sukupolvia tullaan Fornjótin, ”Kainuun ja Suomen kuninkaan” nimen kohdalla juuri 500-luvulle.
Varhaisen kuninkuuden luonne ja päällikkö-kuninkaiden asema
Huomattavaa onkin kuninkuuden luonne. Sana kuningas tarkoitti alkuaan lähinnä samaa kuin nykykielen sana ’päällikkö’ tai ’johtaja’. Sana ’Kuningas’ on sellaisenaan varhaisgermaaninen lainasana. Se on samaa juurta kuin suomen sanat; ’kunnokas’, ’kunnollinen’ ja ’kunnia, sekä esim. englannin; cunning (pätevä, kyvykäs), can(osata, voida”). Muinoin kunniallinen mies oli se, joka oli kunnokkain, eli sotakuntoisin taistelussa. Taustalla on vanha tuttu indoeurooppalainen ajatus sotilaallisen kunnokkuuden ja kyvykkyyden sekä kunnian, miehuuden ja hyveellisyyden liittymisestä toisiinsa, ja olevan saman asian eri puolia.
Varhaisgermaaniset, ja yleisesti koko pohjoisen Euroopan kansojen sekä heimojen kuninkaat, ja sellaisiksi nimetyt henkilöt, olivat yleensä heimonsa (tai jopa sukunsa tai vain vain kyläkuntansa) taloudellisesti ja/tai poliittisesti voimakkaimpien miesten, eli yläluokan keskuudestaan vaalilla, joskus jopa huutoäänestyksellä (jota perua muuten tulee käsite äänestää), valitsemia henkilöitä, joiden tehtävä oli olla sodanjohtaja ja vastata puolustuksesta. Heidän valtansa ja auktoriteettinsa oli väliaikaista, korkeintaan elinikäistä, riippuen olosuhteista, ja perustui heidän henkilökohtaisiin ominaisuuksiinsa, pääasiassa johtamiskykyyn ja sotakuntoon Tosin usein päälliköiden pojat käytännössä perivät isänsä aseman, johtuen sosioekonomisesta tuesta, mikäli heissä vain yhtään riitti puhtia heiluttaa miekkaa.
Tämä kuninkuuden ja kuninkaan aseman ”demokraattinen” luonne säilyi pohjoismaissakin aina Kustaa Vaasaan asti, joka vasta teki Ruotsista perinnöllisen monarkian. Ennen 900-lukua ja Tanskan Knut Suurta, Pohjolan kuninkaat eivät olleet suuria päälliköitä kummempia. Vasta kirkon vaikutus toi mukanaan varsinaisen monarkian, ja kuninkuuden statuksen muuttumisen Rooman keisarien esikuvan mukaisesti, eli siihen tuli enemmän hohtoa. Ennen Rooman kirkon leviämistä pohjoiseen, Skandinavian, samoin kuin Suomenkin, kuninkaat olivat vain tavallisia heimopäälliköitä.
Kun Skandinaviassa kuninkaiden valta kasvoi ja heidän asemansa statusarvo sai enemmän ’keisarillisia elementtejä’ ja imagollista glamouria, säilyi kuninkuuden päällikköluonne Suomessa. Esim. vielä niinkin myöhään kuin 1500-luvulla saatettiin jonkun pitäjän johtomiehestä, tai jopa pienen miesjoukon päälliköstä käyttää sanaa kuningas (kuten esim. erään keskiaikaisen käräjäkirjan mukaan Rapolalaisesta verokapinaa johtaneesta talonpojasta, ”..cuningas de Rapola”).
Kainulaiskuninkaiden alkuperästä
Jotuneista ja Fornjot-nimen suhteen on mielenkiintoista, että eräs Saksilainen kronikka 600-luvulta mainitsee Suomen ja Karjalan olemassaolon tuohon aikaan kuningaskuntina, jotka olisivat olleet juuttien perustamia. Arvellaankin, että Jotunheim -nimi tulee juuri juutti-sanasta, ja Fornjótin nimi voidaan kääntää myös tarkoittavan ”Muinais-Juuttia”. Juutit lähtivät 500-luvulla nykyisen Tanskan alueelta yhdessä anglien ja saksien kanssa Britanniaan, ja perustivat Englannin. Ilmeisesti jotkut lähtivät myös itään?
Mutta tuliko ”juutteja” myös etelämpää? Reininmaan piispankirja 600-luvulta kertoo, että sata vuotta aiemmin, siis 500-luvun alussa, alueelta oli muuttanut paljon ihmisiä ”jonnekin hyvin kauas pohjoiseen”. Yllättäen Euran kalmiston arkeologiset löydöt voivat vahvistaa tätä Reininmaan piispan kertomaa. Arkeologit ovat löytäneet 500-luvulta Suomessa esineistöltään erittäin rikkaita hautalöydöksiä, joiden esineistö; frankkilaiset miekat, keihäät, varusteet ja korut sekä muut esineet, haudattujen ohella ovat tulleet suoraan Keski-Euroopan sydämestä, Frankfurtin seudulta eli Reininmaalta. Salo tosin arvelee, että haudat kuuluivat Keski-Euroopassa palkkasotureina palvelleille ja kotiin palanneille suomalaisille, mitä vastaan tosin sotii haudattujen ihmisten pituus.
Nimi Fornjot voidaan nimittäin kääntää myös ”Muinais-Jätiksi”. Kotimainen ja skandinaavinen kansanperinne tunteekin paljon tarinoita jättiläisistä. Suomalainen kansanperinne puhuu Kaleva-jättiläisestä ja tämän pojista. Tutkija Martti Linna vetääkin yhtäläisyysmerkin Fornjotin ja Kalevan välille. ”Jättiläisyys” voi selittyä sillä, että Euran hautalöytöjen luurankojen pituus on miehillä jopa yli 190cm, kun tuohon aikaan Suomessa ja Skandinaviassa ihmisten keskipituus oli n. 140 ja 160 cm (Tanskalaiset ja Saksalaisethan ovat edelleenkin tunnetusti pitempiä kuin me suomalaiset). Kaleva-nimeen liittyen onkin mielenkiintoista, että 600-luvulla kirjoitettu anglosaksinen Widsith -kertomus kertoo, että ”Caelic hallitsi suomalaisia”. Linna pitää Caelic-nimeä germaanisena väännöksenä Kalevasta.
Norjan synty; Kainulaiskuninkaat Norjassa ja Länsi-Euroopan vanhat päällikkösuvut
Mielenkiintoista on se, että virallisesti Englannin vanhat kuninkaat ja iso osa muutakin Länsi-Euroopan aatelistoa johtaa sukupuunsa tästä Fornjótista, ”Suomen ja Kainuun kuninkaasta”. Saagojen mukaan Norri, joka oli Fornjotin jälkeläinen viidennessä polvessa, tuli veljensä ja miestensä kanssa Skandien yli, valtasi Trondheimin vuonon alueen ja perusti Norjan, eli Norrin valtakunnan. Vielä nykyistenkin ”virallisten” sukupuiden mukaan vanhat Norjan kuninkaat, Orkney-saarten jaarlit ja Normandian herttuat kuten Wilhelm Valloittaja polveutuvat hänestä. Wilhelmistä taas Englannin ylä-aateli ja vanhat kuninkaat. Näin ollen, jos sukupuu pitäisi paikkansa, vanha suomalainen Fornjotin/Kalevan dynastia istui Englannin valtaistuimilla vielä ennen kuin nykyinet saksalaisperäinen suku (alk. Sachsen-Coburg-Gotha) tuli Britannian valtaistuimelle pari sataa vuotta sitten.
Kysymys, että minkä takia kainulainen päällikönpoika Norri lähtisi veljensä kanssa valloittamaan Trondheimin vuonon aluetta, voi saada vastauksensa juuri Norjan nimestä. Nimittäin ”Norge” eli ”Norrwegen” tarkoittaa ’Norrin tietä’. Tälle löytyy hyvinkin mielenkiintoinen selitys.
Nimittäin kainulaispäälliköiden menestys Länsi-Suomessa perustui hyvin pitkälti ja jo vanhastaan turkiskauppaan. Kansainvaellusaikana Keski-Eurooppa ja Itämeren eteläosat olivat levotonta seutua, jossa kansat, sotajoukot ja ryöstöpartiot liikkuivat. Tämän takia jo roomalaisaikana toiminut permiläisten ja merjalaisten kauppiaiden välittämä turkiskauppa nykyisen Keski- ja Pohjois Venäjän alueelta Länsi-Eurooppaan, Brittein saarille ja Galliaan, joutui etsimään uusia väyliä. Syntyi kaksi tai kolme reittiä Suomenlahden pohjukasta eteenpäin: Merireitti kulki Lounais-Suomen ja Gotlannin kautta Tanskaan, ja eteenpäin. Tämän kauppareitin varaan perustui Gotlannin kauppiaiden menestys varhaiskeskiajalla. Toinen reitti kulki sisämaan vesistöjä pitkin Laatokalta Suomen järviseutujen ja Kokemäenjoen kautta Kalantiin, ja siitä Ruotsin järviseutujen kautta Atlantille.
600-luvun loppupuoli ja 700-luvun alku, johon aikaan Hvérsu Noregr Bygdistí-saagan perusteella Norrin retki voidaan ajoittaa, oli poikkeuksellisen levotonta sotien takia. Myös Etelä-Skandinaviassa oli levotonta. Siksi idän turkiskauppa tarvitsi uuden, turvallisen tien Atlantille. Siksi otaksun, että piti avata ’Norrin tie’; kolmas reitti turkiskaupan välittämiseen; Pohjanmaan kautta Ruotsin jokia ylös, Skandien yli Trondheimin vuodon rannoille, ja siitä meritse eteenpäin. Tämä selitys on mielestäni todennäköisin ja järjellisin syy selittämään Norrin ja hänen kumppaniensa operaatio, sikäli jos uskomme saaga-historiikkeja. Norrin veljen Gorrin kautta Fornjótin kuningassuku levisi Norjaan, Tanskaan, ja viikinkien mukana Normandiaan ja Englantiin.
Karjalan perustaminen ja suomalainen Rurik
Karjalan perustamisesta olen lukenut väitteen jonka mukaan Tatishtshevin Venäjän Historian kronikan ensi painos 1740-luvun alussa kertoisi, että kuningas Fornjótin poika, Kari (saagojen mukaan Norrin isoisoisoisä) tuli ja perusti Laatokan rannalle Karila-nimisen kauppapaikan, venäjäksi Korela, josta Karjala ja karjalaiset olisivat saaneet nimensä. Tämä Korela (äännetään ’Karela’) tunnettiin ennen viime sotia Käkisalmen kaupunkina. Jos Kainuu perustettiin 500-600-lukujen taitteessa, ja saksilainen kronikka mainitsee Karjalan 600-luvulla, niin sen perustamisen on täytynyt tapahtua 600-luvun alkupuoliskolla. Skandisaagojen mukaan Kari oli Suomen ja Kainuun kuningas isänsä Fornjótin jälkeen (Aikavälille 500-luvun lopulta 600-luvun alkuun mahtuu nippa nappa viisi sukupolvea Fornjót-Kalevasta Kariin). Arkeologian kannalta asutus Laatokan pohjois- ja länsirannoilla tosin tihenee vasta 800-luvulla.
Novgorodiin (joka muuten oli suomensukuisten heimojen perustama, ja tunnettiin vielä ennen 900-lukua nimellä Uuslinna) liittyen on mielenkiintoista, että Rurik, joka oli oletettavasti Rodslagenin ”ruotsalainen” viikinkikuningas, ja josta tuli Novgorodin ensimmäinen hallitsija 900-luvulla, oli suomalaista alkuperää. Tämän todistaa moderni DNA-tutkimus. Rurikin jälkeläisten geneettinen isälinja on nimittäin suomalaista/Pohjois-Euraasialaista N3 Y-DNA-haploryhmää (Nykyluokituksessa N1). Kaikki DNA-testatut Rurikin jälkeläiset, mukaan lukien vanhaan venäläiseen aateliin kuuluvat ruhtinaat, kuten ruhtinas Gagarin ja Pariisissa asuva ruhtinas Dmitri Shahavskoi, ovat Y-DNA -haploryhmältään Suomalais-ugrilaista eli Pohjois-Euraasialaista N3 isälinjaa, ei siis kumpaakaan läntistä, ei germaanista I-ryhmää, eikä Länsi-Eurooppalaista R1b:täkään, saatikka että slaavilais-indoiraanista R1a :ta. Lisäksi venäläiset kronikat kertovat, että Rurikin kruunajaisissa (kun hänestä tuli Novgorodin hallitsija) oli läsnä korkea-arvoisina todistajina silloiset Suomen ja Karjalan kuninkaat.
Rurikin ”ruotsalaisuus” on tosin viime aikoina kyseenalaistettu, sillä toisten tutkijoiden mukaan hän oli Tanskalaista Skyldingien kuningassukua edustava prinssi Rügenin saarelta (nyk. Pohjois-Saksassa). Mikäli tämä pitää paikkansa, asia käy DNA:n osalta vielä mielenkiintoisemmaksi, sillä Skyldingit olivat, ainakin oman sukupuunsa perusteella, lähtöisin Norjan kuninkaista, ja siten kainulaisesta Fornjótista eli ”Kalevasta”.
Venäjän keisarinna Katariina Suuri ei pitänyt suomensukuisten heimojen, ”metsäläisten tshuudien” liian suuresta osuudesta Tatishtshevin kirjoittamassa Venäjän Historian kronikassa, ja erityisesti Novgorodin perustamisessa, ja hän käski poistaa edellä mainitut kohdat Tatishtshevin kronikan myöhemmistä painoksista. Ilmeisesti asenne vaivaa vielä nykyäänkin. DNA-tutkimuksissa nimittäin löytyi geneettisesti kaikkein lähintä sukua Rurikille oleva henkilö Suomesta, mikä on järkyttänyt venäläisiä historiantutkijoita, jotka eivät viime aikoihin asti ole halunneet uskoa edes sitä, että Rurik olisi ollut viikinki, vaan halunneet pitää häntä slaavina, saatikka sitten sitä että hän paljastuikin suomalaissukuiseksi.
DNA-tutkimus ja lännestä tullut maahanmuutto
Liittyen 500-luvun migraatioihin Tanskan ja Saksan suunnalta on mielenkiintoista se, että DNA-tutkimus näyttäisi tukevan arkeologian, kieli- ja sanastotutkimusten sekä joidenkin muidenkin lähteiden kertomaa suhteellisen runsaasta rautakautisesta germaanien maahanmuutosta Suomeen kauan ennen Ruotsin vallan aikaa.
Nimittäin huomattavan suuri osa suomalaisten läntisistä Y-DNA -isälinjoista on paljon vanhempaa perua kuin ruotsinvallan ajalta. Skandinaavista eli pohjois-germaanista I1a Y-DNA (I1) haploryhmää esiintyy Suomessa suhteessa kaikkein eniten juuri Satakunnassa (52% miehistä) ja suomenkielisellä Etelä-Pohjanmaalla (47%). (Lähde: Lappalainen, T. et al. Regional differences among the Finns: A Y-chromosomal perspective. Gene). Merkittävää tässä on se, että Ruotsinkielisellä Pohjanmaalla tätä pohjois-germaanista esi-isälinjaa ei ole paljonkaan enempää kuin sisämaassa Hämeessä (Ruotsinkielinen Pohjanmaa 36%, Häme 35%), ja Varsinais-Suomessa, missä maamme historiallisella ajalla olisi pitänyt olla kaikkein suurin ruotsalaisen maahanmuuton vaikutus, I1a -haploryhmää on vain 28%:lla miehistä. Yllättäen itäsuomalainen N3 (Nyk. N1) haploryhmä on Varsinais-Suomessa yleisempi kuin missään muualla Länsi-Suomessa. Sitä edustaa 60% varsinais-suomalaisista miehistä (Lappalainen et al.)
Tämän valossa on mielestäni selvää, että ruotsinvallan ajalla maahamme lännestä tullut maahanmuutto on ollut väestön kokonaisuuden kannalta vähemmän merkityksellistä kuin aikaisempi rautakautinen ja sitä edeltänyt maahanmuutto, joka ei arkeologiaa ja varhaisaikoja käsittelevien lähteiden valossa ehkä tullutkaan maahamme Ruotsista vaan todennäköisesti etelämpää, Tanskasta ja Pohjois-Saksasta. Ja nämä tulijat olivat kielellisesti suomalaistuneen jo aikoja ennen Ruotsin vallan aikaa, tosin he jättivät kieleemme ison joukon varhaisgermaanisia lainasanoja, sekä henkilö- ja paikannimistöä. Erityisesti lähes kaikki valtasuhteisiin, vallankäyttöön ja sotaan liittyvä sanasto on varhaisgermaanista perua. Tämä tukee vahvasti oletusta, että varhaiset suomalaiset päällikkökuningaskunnat olivat germaanien perustamia.
Tuhosivatko suomalaiset Sveanmaan pääkaupungit, Birkan ja Sigtunan 1000-luvun alussa?
Mieltäni on myös askarruttanut sellainen hypoteesi, että on mahdollista, että tällä vaietulla aiheella Suomen rautakautisista päällikkökuninkaista on mahdollisesti jotain tekemistä Bírkan tuhon kanssa. Vielä 900-luvun lopulla alussa Mälarenin laaksossa nykyisen Västeråsin lähistöllä sijainnut Bírka oli Skandinavian suurin ja koko Pohjolan toiseksi suurin kaupunki, heti nykyisen Kielin lähellä sijainneen Hedebyn (Hauthabu) jälkeen, ja ennen Oslovuonon rannalla sijainnutta Kaupangia (Nimi tarkoittaa kauppapaikkaa, ja sanasta juontuu muuten Suomen kielen sana ’kaupunki’).
Bírka hävisi historian lehdiltä joskun ensimmäisen vuosituhannen taitteen tietämillä, eikä pitkään aikaan tiedetty miksi. Otaksuttiin, että kaupunki tuhottiin jonkun ruotsalaisten keskenään käymän kahinan seurauksena. Viime vuosikymmenellä Bírka löydettiin, ja kaivettiin esiin. Kaupunki oli todellakin ryöstetty ja hävitetty polttamalla. Oleellinen kysymys kuuluu, ketkä sen tekivät ja miksi?
Tämä kysymys on oleellinen siksi, että tiedetään, että Bírkan tuhon jälkeen Sveanmaan pääkaupungiksi nousi väliaikaisesti naapurissa ollut Sigtúna, jonka pian kävivät Novgorodilaisen kronikan mukaan karjalaiset hävittämässä (minkä jälkeen Sveanmaan pääkaupunki siirrettiin puolustuksellisesti turvallisempaan paikkaan, Uppsalaan). Vastattain ruotsalaiset tutkijat mielestään kumosivat kronikan kertoman, sillä karjalaiset eivät ilmeisesti olleet koskaan käyneet ryöstelemässä Mälarenin aluetta, mutta ketkä sitten? Varmaa on kuitenkin, että sekä Bírka että Sigtuna ryöstettiin ja tuhottiin suhteellisen lyhyen ajan sisällä, ja ilmeisesti asialla olivat idästä tulleet sotajoukot. Näin siksi, että jos norjalaiset tai tanskalaiset olisivat olleet asialla, toki he olisivat varmasti pitäneet Pohjolan toiseksi suurimman kaupungin tuhoamisreissustaan isoa ääntä, ja laulaneet sen saagoihin ja historiikkeihin, sillä vastaavista Kaupangin ja Hedebyn valtauksista on jäänyt jälki historiaan.
Novgorodilaiset eivät siis itse tuhonneet Sigtunaa, vaan antoivat kunnian ”karjalaisille”. Miksi? Otaksun syyn olevan se, että novgorodilaiset olivat ilmeisesti kuulleet asiasta heidän kauttaan. Tämä selittyisi sillä, että asialla olivat todellisuudessa suomalaiset, eli kyse oli suomalaisten sotaretkestä Mälarenille. Oma hypoteesini on, että suomalaiset tuhosivat ruotsin pääkaupungin kahdesti, ensin Bírkan ja sitten Sigtúnan, ja että ruotsalaiset tietoisesti ovat vaienneet tapahtuneesta, myöhemmän historian poliittisista syistä johtuen.
Vinkkiä asiaan antaa myös se, että viime aikoina on esitetty koko tarinan ensimmäisestä ristiretkestä Suomeen olevan jälkikäteen sepitetty, sillä siitä mainitaan ensi kerran vasta 1300-luvulla kirjoitetussa Eerikin kronikassa, ja jopa Vatikaani on vahvistanut, ettei Suomessa missään vaiheessa ole ollut Henrik-nimistä, eikä minkään muunkaan nimistä englantilaista piispaa. On esitetty varsin perusteltuja väitteitä, että koko ensimmäistä ristiretkeä ei koskaan ollutkaan, vaan korkeintaan kyseessä olisi ollut ruotsista tullut avustusjoukko Länsi-Suomalaisten taistelussa Karjalaisia vastaan. Tätä selittäisi se, että 1100-luvun alussa Kalanti ja Ruotsin itäisin maakunta Rodslagen, näyttävät olleen jonkinlaisessa liitossa keskenään. Näin ollen vasta ns. ”toinen” ristiretki olisi ollutkin se ensimmäinen, ja vasta silloin Suomi olisi alistettu Ruotsin kuninkaan vallan alle.
Kun historiaa tarkastelee on mielenkiintoista miten sinnikkäästi, tarmokkaasti ja motivoituneesti, etten sanoisi suorastaan kostonhimoisesti, Birger Jaarli, jonka suku ilmeisesti oli ollut mahtisukuna jo Bírkan suuruuden aikana, alisti suomalaiset ruotsalaisvallan alle, ja miten hän halusi nimetä Hämeen keskiosat Pirkanmaaksi (Bírkaland). Oliko kyseessä tosiaan kosto? Se on mielestäni mahdollista, ja joka tapauksessa kosto mahdollisena motiivina selittäisi osaltaan hänen toimintaansa. Vahvistusta asialle saisi, jos joku enempi Svean vanhan aatelin juuriin perehtynyt kaivaisi jostain tietoa, oliko Birger Bírkakonungarien suvusta.
Ristiretkimyytin taustat ja uskonnollis-poliittinen valtapolitiikka
Kuten Unto Salo kirjassaan toteaa, kristinusko ja suomalaisen kansanuskonto elivät pitkään rinnakkain, enempi vähempi sovussa. Meno oli muinoin raakaa, joten varmaan välillä tapeltiinkin, jo johtuen sukujen ja heimojen kahnauksista, ja minkäs sille voi jos keskenään kahinoivat suvut sattuvat olemaan osittain eri uskonnon kannattajia?
Suurelle osalle suomalaisia kristinusko merkitsi lähinnä tiettyjä rituaaleja; kastetta, uutta hautaustapaa, ja erilaista käsitystä kuolemanjälkeisestä elämästä ja jumaluudesta. Muuten elämänmeno, varsinkin sisämaassa, jatkui aika lailla entiseen malliin. Kristilliset vaikutteen sekoittuivat pakanuuteen samalla tavoin kuin kävi Karjalassa ja nykyisellä Pohjois-Venäjällä. Nykymittapuulla puhuttaisiin jonkilaisesta sekauskonnosta ja synkretismistä.
Tosiasia kuitenkin näyttää olevan, että kristillinen uskonto, ilmeisesti Kiovalaisten munkkien ja saarnaajien mukana eli bysanttilaisessa muodossaan, rantautui ja juurtui tänne jo 500 vuotta ennen Ruotsin kuninkaan ja Rooman kirkon organisoimia pakkotoimia, joihin kuuluivat pakanoiden vainot sekä pakanallisten uhripaikkojen ja temppelien hävittäminen.
Yksi oleellinen tekiijä koko ristiretkiksi puolusteltujen valloitusoperaatioiden ymmärtämisessä oli idän ja lännen kirkkojen jako ja ajautuminen toisiaan vastaan vuonna 1054. Se antoi ruotsalaisille hiton hyvä tekosyyn lähteä ryöstämään ja lahtaamaan länsi-suomalaisia, jotka nykymittapuulla olivat enimmäkseen, määrältään tässä järjestyksessä ryhmiteltynä: a) puoli-pakanoita, b) pakanoita, c) kristittyjä.
Lounais-Suomi, varsinkin Kalanti ja Turunmaa, olivat 1000-luvun alussa silloisilla kirkollisilla mittapuilla arvioituna enimmäkseen kristillistä aluetta, loput vanhan Satakunnan alueesta (eli Vakka-Suomi, Pohjois-Häme ja Etelä-Pohjanmaa) sekä Karjalan Kannaksesta sekauskonnollista, ja Sisä-Hämeessä sekä Raja-Karjalassa enempi vähempi pakanallinen kansanusko pienin kristillisin pintakoristein.
Ruotsin kuningasta ja ruotsalaisia himotti valloitusretkelleen maallinen motiivi, erityisesti halu saada hallintaansa nimenomaan turkiskauppa ja siitä saatavat tulot. Lisäksi kuten itse arvelen, kostomentaliteetti. Niin kauan kuin kirkkojen jakoa ei vielä ollut, Rooma ei olisi antanut uskonnollista hyväksyntää ruotsalaisten valloitusretkille, sillä Roomassa tiedettiin kyllä Suomen uskonnollinen tilanne. Nimittäin Kalannin alue, joka oli kristillistynein osa Suomea, oli liittynyt osaksi Roomasta käsin johdettua läntistä kirkko-organisaatiota ennen kirkkojen jakoa jo 1000-luvun alussa. Kirkon jakautumisen jälkeen suomalaiset joutuivat Rooman ja Uppsalan valtapolitiikan uhriksi.
On siis todennäköistä, että mitään piispa Henrikiä tai ns. ”Ensimmäistä ristiretkeä” ei koskaan ollutkaan, mutta Ensimmäisen Ristiretken myytin takana voi mielestäni olla jonkun tai joidenkin lännen kirkon edusmiesten käyminen järjestämässä Kalannin alueen väljät bysanttilaisen lähetyksen perua olevat seurakunnat osaksi lännen kirkkoa 1000-luvun alussa, tai myöhemmät Rooman kirkon lähetyssaarnaajien toiminta, kun myös Ylä-Satakunta haluttiin liittää tiiviimmin kirkon vallan alle. Myöhemmin muistot näistä tapahtumista sitten muokattiin jälkikäteen sepitetyssä Eerikin Kronikassa ristiretkeksi.
Otaksun, että syy Suomen kristillisen varhaishistorian ja kuningasajan peittelyyn oli poliittinen, koska haluttiin häivyttää se tosiasia, että Suomi oli puoli-kristillinen maa, eli jälkikäteen propagandistisesti ”täyspakanallistaa” Birger Jaarlin valloitusretkeä edeltäneen ajan Suomi, jotta saataisiin legitimoitua valloitus ja puettua se ristiretken kaapuun. Tosiasiassa vain Hämeen valloitus oli siis ”ristiretkeä” siinä mielessä että se kohdistui enemmistöltään pakanalliselle alueelle.
Luomalla myytti Ensimmäisestä ristiretkestä, haluttiin samalla haudata myös muisto kainulaiskuninkaista. Tähän vaikuttivat myös muut vanhat kaunat, ei vain otaksumani Bírkan ja Eskilstúnan tuhoaminen, vaan mikäli ruotsin vanhaa kansalliseeposta, Ynglinga-saagaa uskomme, Kainuu ja Sveanmaa kävivät keskenään verisiä sotia ja kilpailua vallasta, arviolta jo 800-luvulta asti (hirtettiinpä sen mukaan kerran Ruotsin kuningas Agne tammenoksaan, kostoksi Kainuuseen eli Kalantiin tekemästään hävitysretkestä, sillä paikalla, missä sijaitsee nykyisin Tukholman vanha kaupunki. Paikka tunnettiinkin tämän takia pitkään nimellä Agnesnift eli Agnen niitty).
Kristillinen usko ja bysanttilaisen väljän mallin mukaan järjestäytynyt kirkko tulivat siis Suomeen rauhanomaisesti idästä. Sen sijaan Läntinen kirkko-organisaatio tuli ensin rauhanomaisesti Kalantiin 1000-luvun alussa, koska Kalanti oli tuolloin kristillistyneintä aluetta, ja myöhemmin ruotsalaisen miekan voimalla, viimeistään 1200-luvun loppupuolella, väkipakolla koko maahan. Tällöin sekä ”puoli-ortodoksit”, pakanat kuin ne kristitytkin jotka eivät Ruotsin kuningasta hyväksyneet, joutuivat Uppsalan ja Rooman valtapolitiikan uhriksi.
———-
Asiaan liittyen lisäys:
”Suomalaiset todella outuoa väkeä
Suomalaiset ovat osoittautuneet omalaatuiseksi joukoksi eurooppalaisella geneettisellä kartalla. Geneettisessä rakenteessamme on suuria eroja sekä keskieurooppalaisten että itäisten naapuriemme kanssa.Uusi Suomalainen geeniatlas kertoo, että kielisukulaisuus ei paina paljoa alkuperämme selvittämisessä. Geneettisesti suomalaiset ovat lähempänä hollantilaisia ja Moskovan itäpuoleisen Muromin alueen venäläisiä kuin unkarilaisia.
Suomen sisällä suurimmat geneettiset erot löytyvät varsinais-suomalaisten ja kuusamolaisten välillä.
Suomen molekyylilääketieteen instituutin geeniatlakseen on kerätty yhteen geenimerkkitietoa reilulta 40000 suomalaiselta. Tämän eurooppalaisittain poikkeuksellisen laajan kokoelman ensimmäiset löydökset liittyvät suomalaisten alkuperän selvittämiseen.
Satojen tuhansien geenimerkkien avulla on ollut mahdollista tarkastella suomalaisten ja muiden Euroopan kansojen geneettisen arkkitehtuurin yhtäläisyyksiä.”
Niin, Moskovan ja Keski-Venäjän alueen muromalaiset (ja merjalaiset) olivat suomen kielisukulaisia, jotka pakkoslaavilaistettiin, eli he vaihtoivat kielensä venäjäksi kuten itäkarjalaiset ja vepsäläiset. Venäläinen slaavilaisuus muodostui tällä alueella joskus 1000-luvulta alkaen suomensukuisista ja slaavilaisista aineksista: me suomalaiset emme siis ole slaaveja vaan isovenäläiset eli keski- ja pohjoisvenäläiset ovat slaavilaistuneita suomensukuisia, siksi tietty yhteydentunne.
Hollantilaisuus muodostuu kielellisesti ”dutcheista” ja friiseistä. Jälkimmäiset lienevät yhteydessä niihin germaanikulttuureihin, jotka ovat vaikuttaneet sekä kieleemme että genetiikkaamme voimakkaasti jo paljon ennen ruotsalaisaikaa, kuten yllä olevasta kirjoituksestani käy ilmi.
———-
Vielä yksi lisäys koskien kansainvaelluksia:
Juutit asuivat Tanskan alueella (Jyllanti = Jutland = Juuttien maa + Juutinrauma). Anglit olivat Juutien veljeskansa, jotka myös asuivat Jyllannissa. Tanskan alue oli tuohon aikaan suhteessa tiheään asuttu, ja väestöpainetta oli ulospäin.
Saksit asuivat Reininmaalta Elbelle ulottuvalla alueella, samoin kuin Frankit. Idästä tuli Hunnien ajamana paljon kansoja, avaareja, slaaveja, yms. mikä ajoi Saksit ja Frankit liikkeelle länteen. 500-luvulla Juutit, Anglit ja Saksit lähtivät yhdessä Britanniaan, ja perustivat vanhan Englannin. Eli Tanskan-Pohjois-Saksan -alueen väestöpaine + idästä tuleva vyöry laukaisi väen liikkelle.
Nimet Eura ja Aura tulevat Saksasta, Oder-joen alueelta, ja ovat samast kantasanasta kuin nimi Oder, joten väkeä on tullut sieltäkin, tosin nimenomaan Turun seudulle. Oder joen alue, sekä suuri osa nykyistä Itä-Saksaa jäi slaavien vallan alle, kun kansainvaellusten paine ajoi kansat liikkeelle, joten Oderin germaaneja kai pakeni pohjoiseen? Tai sitten tulivat sieltä jo varhempana aikana. Välittäjänä muutossa oli todennäköisesti Gotlannin saari, joka oli tärkeä kauppakeskus.
Lännen suunnalta väkeä siis on tullut:
a) Varhaista Gootti-vaikutusta. Gootit muuttivat 1. vuosisadalla Etelä-Ruotsista nyk. Pohjois-Puolaan, Veikselin suiston alueelle, josta vaelsivat sittemmin itään, Ukrainan alueelle (josta sitten kansainvaellusten paineessa 400 luvulla Italiaan ja Espanjaan).
b) Joko varhaisempana aikana (goottilainen vaikutus), tai kansainvaellusten alkuvaiheessa Oder-joen suiston, eli Pommerin alueelta
c) Jyllannista, Tanskan ja Etelä-Skandinavian alueelta, todennäköisesti Gotlannin kautta. 500-luvulla.
d) Samaan aikaan (500-luku) myös Reininmaan alueelta.
Nämä tulijat olivat Y-kromosomi-DNA:ltaan pääosin (ei juurikana R-ryhmää Suomessa) Pohjois-Eurooppalaista eli ns. ”viikinkitaustaista” I1 (ent. I1a) haploryhmää, jota siis on paljon Länsi- ja Lounais-Suomessa sekä Hämeessä, nimenomaan suomenkielisen väestön keskuudessa. Ruotsinkielisen väestön keskuudessa sen suhteellinen osuus on harvinaisempi, mikä yhdessä arkeologian ja historiikkien valossa tukee ajatusta väen esi-isien tulosta ennen ruotsinvaltaa.
———————–
Ynglinga saagasta ja muista lähteistä löytyy tietoa, että suomalaiset ovat surmanneet ainakin 4 tai 5 ruotsalaista kuningasta alkaen Vanlandesta (Vallander). Svean kuninkaista Vanlandella oli vaimo Suomesta, Snö Vanhan (joka oli Fundinn Noregrin mukaan Suomen ja Kainuun kuningas) tytär. Heidän pojallaan Visburilla, josta tuli isänsä Vanlanden jälkeen Sveanmaan kuningas, oli ilmeisesti myös suomalainen vaimo joka oli Aude Rikkaan (Linnan mukaan Ahti saarelainen, ”Saaren kuuluisa kuningas”, joka oli niin rikas, että kansanrunon mukaan ”rahojansa raksutteli”) tytär.
Ynglinga-saagan mukaan Agne Dagin poika, Svean kuningas, teki sotaretken Suomeen, voitti ja tappoi Frosten (Fundinn Noregrissa Suomen kuningas) ottaen tämän tyttären Skjalvin vaimoksee. Agne sai surmansa, kuten ylempänä mainittiin, Skjalvin ja suomalaisen hääseurueen toimesta. Suomalainen kansanruno kertoo Päivän poika valkeaisesta. Mahtaako olla kyse Agne Dagin pojasta?
Jos sota-rakkaussuhdetta oli jatkunut svealaisten ja suomalaisten välillä ainakin 800-luvulta, voi hyvin olla, että jaarli Birger päätti tehdä siitä lopun, varsinkin jos vahvistuu, että suomalaiset olivat hävittäneet 2 svealaisten pääkaupunkia Suomalainen kansanruno kertoo huomattavana asiana Koiviston palosta (Birkan alkuperäinen nimi on luultavasti ollut Bierkø tai Bjärkö eli Koivisto) Mikään suomalainen ”Koivisto” tulee tuskin kyseeseen runon aiheena.
